Tää alko ihan viattomasti joskus 20 –luvulla kun Leninin kanssa ostettiin kyläkaupasta sellaset mato-onkisetit. Kaivettiin matosia ja ruvettiin kokeileen ongintaa rannalta. Saatiin kivasti pieniä ahvenia ja särkiä. Se oli aluksi ihan kivaa, mutta sitten haluttiin kokeilla muutakin – tehtiin kaiken maailman taikinoita ja kokeiltiin erilaisia toukkia ja hyönteisiä matosten ohella. 
Sillain meni muutama vuosi tasasesti mutta sitten yhtenä talvena Stalin houkutteli pilkille. Anto kokeilla ilmaseksi omia kalavehkeitään ja jo parin viikon päästä piti ostaa oma vapa ja kaira tietysti. Aluksi ongittiin pystypilkillä kotijärveltä viikonloppuisin mutta eihän se kauvaa riittänyt vaan sinne piti päästä jo viikollakin. Lintsattiin koulusta, että päästiin pilkille jo viikollakin. No armeija meni siinä ihan puhtaana, mutta armeijan jälkeen siirryin heti kana talvena tasapainoon, silloin rupesin hankkimaan erilaisia vapoja ja vieheitä, kairoja ja siimoja jo melko estottomasti ja siitä seuraavana keväänä tuli kuvioihin jo mormuskat ja kärpäsentoukat. Tälläi meni muutama vuosi – talvet pilkittiin kaikilla mahdollisilla syöteillä ja vieheillä ja kesät meni mato-onginnassa. Tietenkään enää se kotijärvi ei riittänyt vaan piti kulkee jo naapurikuntaankin onkimaan. 
30 –luvun puolivälissä rupes tuntumaan, ettei tää enää riitä ja päätin kokeilla virveliä. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli ehkä se ratkaisevin virhe. Aluksi ihan vaan Abun umpikela ja pari calico cat lippaa. Kalaa tuli taas mukavasti, mutta jo samana syksynä piti hankkia tuhdimpia vieheitä – siirryin suoraan Rapalaan ja Professoriin. Käytin sekaisin lusikoita, vaappuja, lippoja ja syöttejä. Talvella jatkoin taas pilkkimistä, mutta silloin piti jo mennä merelle – sisäjärvet ei enää riittänyt mihinkään. 
 

Sitten sodan jälkeen homma riistäyty täysin käsistä: hankin veneen ja ruvettiin kavereiden kanssa vetään jo kahdeksalla vavalla lähes päivittäin. Tässä vaiheessa vaimo kyllästyi ja lähti käveleen, mutta siitäkään en ottanut opikseni vaan jatkoin kalastusta vaan järeemmällä kalustolla – tuli kaiut ja kuitusiimat ja muutin rannikolle, että pystyisin uisteleen täyspäiväsesti. Talvisin olin jo siirtynyt kirrepilkintään tahnoineen ja liitseineen – kairakin oli vaihtunut jo 8 –tuumaiseksi. Kesäisin käytiin lapissa lohijoilla ja Norjan rannikolla turskaa pyytämässä. Kaveripiiri oli jo rajoittunut täysin muihin samassa tilassa oleviin ja suhteet sukulaissinkin olivat katkenneet. Silloin jouduin myös tekemisiin Lain kanssa: rahat meni kaikki kalastustarvikkeisiin, eikä pystynyt enää kalastuslupia lunastaa. Kalapoliisi yllätti meidät kerran Iniön aukolla kun nostettiin alamittasta härkäsimppua paattiin keskellä yötä. 
Rupesin myös käymään kilpailuissa, ensin seuran kisoissa, sitten piirin skaboissa ja lopulta MM:ssä ja kesäsin kaikki uistelukilpailut tulivat tutuiksi. En pärjännyt, mutta mukaan piti vaan änkee lopulta löysin itseni jo Miljoonapikistä ja Revontulipilkistäkin. 
Yritin sitten lopettaa ja korvikkeena pelasin Propilkkiä ja Natsi kalassa –peliä, mutta eihän se tuntunut missään. 50 –luvulla hankin sitten isomman veneen ja luotaimet, ilmanpainemittarit, kaiut ja muut vempaimet ja rupesin pitään kalastuspäiväkirjaakin. Enää en pystynyt töihin saati muuhun kommunikointiin ihmisten kanssa. 
Nykyään olen jo täysin tärviöllä. Käyn jopa perhovehkeillä lohilammikoilla vetämässä istutettuja kirrejä – mikä tahansa käy kunhan pääsee onkimaan. 
Muistelen kaiholla sitä viatonta kesäpäivää kun sain mato-ongella ensimmäisen pikkuahveneni. Kunpa olisin älynnyt lopettaa silloin.